Vuori-innostukseni alku

Miten oikeastaan päädyin lähtemään johonkin minulle entuudestaan niinkin epätyypilliseen touhuun kuin talsimaan jotakin vuorensyrjää alkeellisissa oloissa jossain kaukana - kauempana kuin olin koskaan aiemmin edes käynyt?

Vahingossa, mitenpä muutenkaan. :)

Kaikki alkoi vuoden 1999 juhannuksena, tai jo vähän ennen. Olin allapäin ja menettänyt kiinnostukseni vähän kaikkeen tärkeän ihmissuhteeni kariuduttua, ja kaverini ex-miesystävä Jon Hirvilahti (jonka kanssa välillä kirjoittelin sähköposteja) kutsui minut juhannukseksi muiden kavereidensa lisäksi maalle. Juhannus meni hyvin ennalta-arvattavan suomalaiskansallisissa tunnelmissa. Jon ja ystävänsä Leo Forss olivat käkkineet valveilla aamuun asti, kun minä heräsin jo. Jossain siinä vaiheessa, kaikkien osallisten havainto- ja toimintakyvyn ollessa jossakin määrin alentunut, Jon muistaakseni ilmoitti suunnittelevansa lähtöä kiipeämään Mount Kenyalle Leon kanssa tulevana talvena - että lähtisinkö mukaan? Lupasin oitis, asialle sen ihmeemmin painoa panematta. En uhrannut suurtakaan ajatusta tuumalle kunnes kävi myöhemmin ilmi, että idea ei ollutkaan humalainen päläys, vaan totisinta totta. Jon ilmoitti että paas alkaen säästää rahaa koska talvella lähdettäisiin Keniaan, ja vielä parempaa: kiivettäisiin liki viisituhatta metriä korkealle vuorelle.

Apua. Mitä minä olin luvannut? Mistä rahat? Mitä moiselle matkalle tarvitaan? Miten pitää valmistautua? Minulla ei ollut aavistustakaan. Teltassakin olin aiemmin yöpynyt vain yhden kerran. Päätin kuitenkin että koska lupasin lähteä, niin sitten lähden. Rahat raapisin kasaan jotenkin, vaikka sitten pitäisi syödä koko syksy kaurapuuroa. Selvittelin netin avulla mikä moinen vuori ylipäänsä on ja missä, ja minulle valkeni ettei aikomus kavuta sille ollutkaan mikään sunnuntaipiknikki. Tutkin kaikenmoisia varustelistoja ja kartoitin mitä tarvitsisin. Osoittautui ettei minulla ollut ennestään paljon mitään tarvittavaa muutamia vaatekappaleita lukuunottamatta. Piti hankkia vaelluskengät, kävellä ne sisään, hankkia rinkka, makuupussi, makuualusta, sopivia kuteita, vaikka mitä... vaelluskamojen hankkiminen nollapisteestä oli yllättävän tyyristä, vaikka tuota matkaa varten ostin vain välttämättömimmän.

Matkakuume nousi sitä mukaa kuin lähtöpäivä lähestyi. Jonin idea pyytää minut mukaan oli loppujen lopuksi onnekas (ja varsin tarkkanäköinen?), sillä Afrikan-matkan odotuksessa elämäni vaikein ja synkin syksy kului jotenkin siedettävissä merkeissä. Minulla oli ainakin yksi syy sinnitellä eteenpäin, vaikka maailma muuten mustalta näyttikin. Tavarat odottivat valmiina rinkkaan pakattuna jo päiväkausia ennen lähtöä. Kun sitten lähtöpäivänä tapasimme Helsinki-Vantaan lentokentällä ja Jon kepeään tapaansa totesi naureskellen tervehdyssanoikseen "No niin, lähdetäänkös Afrikkaan?", kaikki huolet ja murheet unohtuivat ja jäivät lähtöterminaaliin.

Afrikasta ei tullut takaisin ihan sama ihminen kuin sinne lähti. Olin auttamattomasti menettänyt sydämeni Afrikalle ja vuorille ylipäänsä. Ehkä juuri se seikka, että en päässyt aivan huipulle asti ensi yrittämällä - se ei ollutkaan ihan helppoa - sai minut, hiukan jääräpäisen luonteen, ihastumaan vuoriin niin että vuorensyrjälle on vain päästävä uudelleen ja uudelleen. Tärkeää ei ole edes se, pääseeko kyseisen geologisen muodostelman huipulle, mutta sitä pitää ainakin yrittää. Älkää kysykö miksi, en osaa tämän paremmin selittää... tässä asiassa matka on tärkeämpi kuin päämäärä. Ehkä se on vuoristoluonnon karu kauneus, autius ja maiseman jonkinlainen ajattomuus. Vuorilla luonnonvoimien armoilla oleminen teroittaa mieleenpainuvasti sitä, että ihminen ei hallitse luontoa vaikka mielellään kuvitteleekin niin tekevänsä. Vuorilla oleminen muistuttaa hyvin konkreettisesti myös siitä, miten vähän sitä lopulta tarvitsee: vettä, ruokaa, lämmintä ja - ystävän joka auttaa vaikeassa paikassa.