Matka oli jaettu kahteen osaan: kondorivaellukseen ja Cotopaxille nousuun. Vaelluksen aikana ja muutamina päivinä ennen sitä totuttelisimme korkeaan ilmanalaan jotta vuorelle nousu olisi mahdollista.
Kiitän matkakaveriani Harri Pietilää hänen luovuttamistaan kuvista, joita käytän seassa omien kuvieni lisäksi. Eri kuvaajan otokset erottaa kuvan tiedostonimestä: minun kuvani on nimetty tyyliin 001.JPG, Harrin kuvat ovat tiedostonimeltään mallia coto-00-00-00-00.jpg (kuukausi-pvm-tunti-minuutit). Harrin kuvia jouduin monessa kohtaa hieman pienentämään kuvalaadun samalla kärsiessä. Harrin alkuperäiset kuvat ovat kyllä erinomaisia. :)
Vuorokauden matkustamisen ja kuudentoista tunnin piinaavan lennon (välilasku Curaçaossa) jälkeen viimein määränpäässä!
 | Quito on Ecuadorin pääkaupunki ja maan toiseksi suurin kaupunki (noin 1,6 milj. asukasta)
rannikolla sijaitsevan Guayaquilin jälkeen. Quito on noin 2850 metriä merenpinnan
yläpuolella ja noin 22 km päiväntasaajan eteläpuolella. Kaupunki on noin 17 km pitkä
ja 4 km leveä. Lentokenttä on keskellä kaupunkia laakson pohjalla. Quito tarkoittaa intiaanien kielellä 'kaiken keskipistettä'. |
 | Matkaseurakseni reissulle lähti ystäväni Harri Pietilä. Takana näkyy Hostal Villa Nancy , jota pitää ecuadorilainen Nancy Pelaez. Hänen miehensä, suomalaissyntyinen Vesa Taiveaho oli mukanamme paikallisoppaan ominaisuudessa. Hostalia voi suositella. |
 | Quiton läheltä napattu kuva. Laaksossa näkyvissä kasvihuoneissa kasvatetaan leikkoruusuja vientiin. Päiväntasaajan aurinko ja ylängön viileys sopivat ruusunkasvatukseen hyvin. Ecuadorin suurimmat vientiartikkelit ovat öljy, banaanit, leikkoruusut ja katkaravut. |
 | Ensimmäinen yöpymispaikkamme Hacienda Guachala, joka on Ecuadorin ensimmäinen espanjalaisten rakentama maaseutukartano. Päärakennus on vuodelta 1580 - hotellina v. 1993 lähtien. Korkeutta on 2800 m ja sijainti on 0:01 eteläistä leveyttä! |
 | Hacienda Guachalan sisäkäytävä, sisustettu tyylinmukaisesti. |
 | Lähdimme pienelle kävelyretkelle päiväntasaajalle koska kerran näin lähellä oltiin. Ollako pohjoisella vai eteläisella pallonpuoliskolla, siinäpä pulma. Tässä nimittäin menee päiväntasaaja. Takana pilvien peittämä Cayambe, jonka etelärinne on maapallolla ainoa paikka jossa täs-mäl-leen päiväntasaajalla on vuodet läpeensä lunta ja jäätä. |
 | Samasta kohdasta toiseen suuntaan. Olivat sitten pykänneet maapallonmuotoisen pystin. |
 | Kävelimme isompaa tietä takaisin Haciendalle. Ojassa on ruusunlehtiä (!) ja ilmassa oli ihana ruusuntuoksu. Joltain ruusuviljelmältä tuuli oli repinyt katemuovit... |
 | Seuraavana päivänä matkasimme Otavaloon markkinoille, matkalla napsimme lisää kuvia päiväntasaajalta. Nyt Cayambe näkyy paremmin. Volcán Cayambe on Ecuadorin kolmanneksi korkein vuori 5790 metrillä. |
 | Matkalla pysähdyttin hienon maiseman äärelle ihmettelemään laamoja. Harri sekä laamat kyräilevät toisiaan. |
 | Se mainittu maisema, ja laamat. |
 | Otavalon markkinat. Taisi olla hiljainen päivä. Kävimme myös Cotacachin kylässä jossa oli tarjolla edullisia nahkatuotteita, hinnat suunnilleen puolet siitä mitä Suomessa. |
 | Vahtikoira. Symppis. Pakkohan kaverista oli kuva ottaa. |
 | Otavalon koululaisilla on työpäivä päättynyt. Pikkutytöillä on hiuksissaan palmikkoa pitelemässä perinteiset pirtanauhat. |
 | Tämän pienemmäksi ei oma varjo juuri tule. Päiväntasaajalle matkaa muutama kilometri, kello noin 12 ja aurinko ollut zeniitissä vain kaksi viikkoa sitten. |
 | Otavalon liepeillä eukalyptusmetsikön siimeksessä oleva Peguchen putous. Mikä lie turismon näköinen etualalla. |
 | Kävimme vierailemassa soittimentekijän luona. Perhe oli verraten varakas, pihalla oli kaksi autoa. Maissit kuivumassa. |
 | Soittimentekijä teki ihmetellessämme parit panhuilut (tai jotkut sellaiset, niitä huiluja oli nimittäin noin n+1 erilaista ja -nimistä, kaikki melkein samannäköisiä vaan ei ihan). Sitten koottiin perheyhtye kasaan ja esitettiin pari kappaletta. Perheenpäällä on perinteinen vaatetus: vaaleat puuvillahousut, puuvillapaita, hiukset letillä, panamahattu ja kangassandaalit. |
 | Soittimentekijän vaimo ja tytär. Perinteinen vaatetus on vaimollakin. |
 | Seuraavana aamuna bussin nokka kohti seuraavaa yöpymispaikkaa, Papallactaa. Matkalla näimme perinteistä elämäntapaa, tässä sipuliviljelys. |
 | Jalkaisinkin pääsee kun ei ole niin kiire. |
 | Talsimme Quito Loman raunoille nyppylän huipulle noin 4000 metriin. Quito Loma on ollut aikoinaan Quitu-Cara -intiaanien valvontalinnake, nämä rauniot ovat vuodelta 500 jaa. Nykyisen Ecuadorin alueella sijaitsevaa keskuslaaksoa asuttivat Quitu-Cara -intiaanit noin vuodesta 500 eaa. 1400-luvulle jaa., jolloin inkat löivät heidät. |
 | Villisikoja. Eivät ne halunneet väistää polulta joten me väistimme. |
 | Puuh. Puuh. Jonossa yhä ylös yrittää retkueemme. Happea alkaa olla vähänlaisesti näissä korkeuksissa joten ei juuri tee mieli kirmailla. Ulkolämpötila oli noin 12°C, mutta tuollaisen 16 sekuntimetrin tuulen kanssa se vastaa suunnilleen tuuletonta nollakeliä. Kasvullisuutta on kulotettu jotta uuden heinän kasvu tapahtuisi pian. Ekologisesti kestämätöntä, mutta mitäpä eivät ihmiset toimeentulonsa eteen tekisi, usein seurauksista välittämättä. Niin meillä kuin muualla, joten ei auta moralisoida. |
 | Rauniot ja näköala. Täällä Quitu-Cara intiaanit aikanaan tarkkailivat keskuslaaksoa ja lähettivät peileillä merkkejä valvontalinnakkeelta toiselle, nyppylältä nyppylälle. |
 | Bussimme odottaa. Lyhyt oli matka, mutta ylöspäin meno kesti vähän vajaan tunnin koska kiiruhtaa ei jaksanut. Alaspäin oli helpompaa kipittää. Tämä Andien pohjoisosien (Costa Ricasta pohjoiseen Peruun) läntisen ja itäisen Cordilleran väliin jäävä korkean ilmanalan kasvullisuustyyppi on nimeltään páramo. Yli 10% Ecuadorista on páramoa, ja yli puoli miljoona ecuadorilaista elää páramolla. Tuo heinä muuten ei ole kotoiseen tapaan pehmeää, vaan viiltävän terävää ja jäykkää. |
 | Pikkupojat ovat kaikkialla yhtä uskomattomia. Mistä he aina löytävätkin sinne missä tapahtuu? Tässä paikallinen paimenpoika kävi katsastamassa tilanteen. |
 | Poikkesimme El Quinche-nimisessä kaupungissa ja sen kirkossa. Kirkon nimikko-neitsytpyhimystä ihmeparanemisestaan kiittävät ihmiset ovat kiinnittäneet kirkon ulkoseiniin kiitostauluja. |
 | Kirkko sisältä. |
 | Tässä ollaan Andien vedenjakajalla (ja provinssien rajalla, kyltissä toivottavat tervetulleeksi Napoon). Tie kiipesi itäisen Cordilleran yli, tässä sola noin vähän yli 4000 metrissä. Vedenjakajan länsipuolelta vedet valuvat Tyyneen valtamereen, itäpuolelta Amazonin altaaseen ja lopulta Atlanttiin. |
 | Tässä menee öljyputkea Amazonasiin. Ohitukset olivat hankalia kapealla tiellä vuorenrinteellä. Siellä täällä tienposkessa jyrkänteen reunalla tiukimmissa ulkokaarteissa oli ristejä... |
 | Termas de Papallacta on hyvin toimeentulevien quitolaisten viikonloppukohde. Se on kylpylä ja tuliperäinen kamara pitää huolen että lämmintäkin vettä altaissa piisaa. Tässä pikkualtaita majapaikan kupeessa, varsinaisessa kylpylässä altaita oli enemmän ja ne olivat isompia ja syvempiä. Aika lystiä oli herätä kuudelta ja ottaa vaihtokylpyjä vuorotellen kuumissa ja kylmissä altaissa samalla kun seurasin päivän valkenemista. |
 | Termas de Papallactaan saavuttuamme teimme pienen kävelyretken ympäristössä. Onneksi vuorta valloittamaan lähteneessä porukassamme ei ollut vaikeasti korkeanpaikankammoisia. |
 | Tässä ollaan nk. trooppisessa pilvimetsässä, joka on syrjäisten ja jyrkkien vuorenseinämien kasvullisuustyyppi jopa 3500 metrin korkeuteen saakka ja on tärkeä makean veden alkulähde (nyt oltiin 3300 metrissä). Maaperä on erittäin herkkä eroosiolle jos metsää raivataan. Tämä ei ole sademetsää, mutta muistuttaa länsimaalaisen mielikuvaa sademetsästä enemmän kuin sademetsä itse. Trooppinen pilvimetsä nimittäin päästää valoa maahankin asti. Tässä päällyskasveja puiden oksilla. Tämä on oikea botanistin unelma, täältä varmaan löytyisi mitä vain! Monet orkideat ovat kotoisin juuri trooppisista pilvimetsistä. Koska kamerani ei oikein sovellu lähikuviin, moni upea kasvi ja kukinto jäi kuvaamatta. |
 | Varsinaiset tutkimusmatkaajat. |
 | Maisemaa. Vuorenseinämällä näkyvä vaaleampi ura liittyy Ecuadorin yhteen vientivalttiin: siellä menee öljyputki Amazonasista rannikolle. Tekivät juuri parannustöitä ja jurskuttivat ties millä työkoneilla siellä vuorensyrjällä keikkuen. |
 | Edessä oleva vuori on nimeltään Chimbu Urcu. Luullakseni. Alkoi jo vuorenhuiput mennä sekaisin, sillä niitä riitti mihin suuntaan tahansa katsoi. |
 | Suunnilleen samasta kohtaa kuvattu aamunkoitteessa. Vuorilla sää muuttuu hyvin nopeasti, pilvet elävät, liikkuvat lakkaamatta ja nopeasti. Heti kun ensimmäiset auringonsäteet osuivat sumupilviin, ne katosivat kuin taikaiskusta ja aivan silmissä. |
 | Tavarat ovat järjestyksessä ja kolmen ja puolen päivän vaellus voi alkaa. |
 | Kondorivaellus alkaa! El Tambosta lähdimme taivaltamaan länttä kohden. Omaan selkään vain päiväreppu ja tavarat heppojen selkään. Pilvet roikkuivat matalalla ja tihkusateli. |
 | Melkein kaikki oppaamme samassa kuvassa. Oikealta lukien Vesa Taiveaho, saksalaista syntyperää oleva biologi ja vaellusopas jonka nimeä en jaksa millään muistaa (Jose?), ja Suomesta saakka mukanamme tullut Olympian opas Irma Ryynänen. Vaelluksen pääopas Pedro Albarado ei ole kuvassa - hän pysytteli mielellään sivummalla mutta oli vaelluksen aikana vastuussa paikallisista koostuvasta henkilökunnasta ja muista järjestelyistä. Kaikki ansaitsivat hatunnoston. |
 | Matkatavaramme sekä teltat ja muu valtaisa tavarapaljous kulkivat heppojen selässä. Henkilökunta kipitti hevosten vierellä edellämme kovaa vauhtia, kun taas me puuskutimme hiljaksiin eteenpäin. Korkeaan ilmanalaan ei ihan hetkessä totu. |
 | Reppuuni kuivumaan ripustamani sukat taisivat ennemminkin kastua lisää tihkusateessa. |
 | Tässä taivallamme páramon halki. |
 | Kukka (Werneria nubigena, esiintyy vain E-Amerikassa, kuten olen muistiin merkinnyt). Aivan maanpintaa viistäen kasvoi monenlaisia kauniisti kukkivia kasveja. Kovin pitkää kukkavartta ei kannata tuulessa ja tuiverruksessa kasvatella. Pieniä värikkäitä kukkia aivan maan pinnassa oli paljon. |
 | Leiripaikka näkyy jo! Henkilökunta oli ehtinyt jo pystyttää telttamme Tumiquinche-järven rannalle meidän vasta lähestyessämme. Leiri oli 3640 metrissä. |
 | Päätimme lähteä kiertämään piskuisen järven ympäri illallista odotellessa. Helpommin sanottu kuin tehty, mutta kyllä koko joukkio lopulta järven ympäri pääsi. Henkilökuntamme oli kalassa järven rannalla. Sattumoisin illalliseksi oli kalaa. |
 | Välillä järven rantatörmät olivat hyvinkin jyrkät. Tässä kohden ei sentään olut vastuksena isoja kivenlohmoja ja piikikkäitä kasveja kuten myöhemmin... |
 | "Indiana Jonesit". Tämän kuvan otin ylempänä poseeraavan parivaljakon (Vesa ja Petri) juuri todettua vaihtoehtoisen reitin mahdottomaksi. Käännyin itse takaisin ja mentyäni olivat todenneet että ...jos kuitenkin yritettäisiin, tästä ehkä sittenkin... Vesa, Petri ja oppaamme Irma videokameransa kanssa olivat todellakin raivanneet tiensä tiiviin metsikön läpi laavakentälle. Leiriin tullessaan he olivat keränneet kunnioitusta herättävän määrän kiinnitakertuneita tikkuja ja lehtiä vaatteisiinsa. |
 | Leirissä oli pystytettynä yksi isompi teltta johon kokoonnuimme iltasella ja aamusella sapuskoimaan. Palvelu pelasi hankalista ja alkeellisista oloista huolimatta. Hieman nolottaa puhua vaelluksen rasittavuudesta kun mietin miten henkilökunta uurasti pystyttäessään ja purkaessaan leiriä, hoitaessaan hevoset ja laittaessaan ruokaa ynnä keittäessään suuret määrät vettä - ensin käveltyään saman matkan kuin mekin... |
 | Tässä valmistautumassa yöpuulle. Eräät eivät sitten osaa olla naama peruslukemilla jos lähistöllä on kamera. |
 | Aamun sumua. Takana näkyvä sininen pömpeli on WC-teltta. :-D |
 | Lähdön tohinaa. Heppojen varustus näyttää aika vaatimattomalta - kuten muuten myös paikallisen henkilökuntammekin. Heillä ei totisesti ollut vaelluskenkiä eikä goretexvermeitä. |
 | Pelätty "joen ylitys". Olisihan tuosta purontapaisesta nyt mennyt vaelluskengilläkin tai sandaaleilla, mutta tätä varten retuutettiin mukana painavia saappaita. |
 | Vaellussauvat tulivat tarpeeseen. Minulla kun ei ole maailman paras tasapaino. |
 | Tumiquinche-järvi jää taakse ja nousemme koko ajan ylemmäs. Päivän aikana jakauduimme selvästi etu- ja jälkijoukkoon. Sinnittelin vielä sitkeästi etujoukoissa koko tämän toisen vaelluspäivän. Illalla olinkin sitten kertakaikkiaan puhki. |
 | Letkassa mennään. |
 | Harri linssiluteena hengähdystauolla. Toinen päivä osoittautui vaelluksen rankimmaksi - nousimme yli 500 metriä korkeussuunnassa. Ei kuulosta paljolta, mutta happi alkaa olla hupeneva luonnonvara noissa korkeuksissa ja kun koko ajan huhkii niin rankkaahan se on. |
 | Antisana-vuoren kolmoishuiput näkyivät pienen hetken ennen peittymistään sumuun. |
 | Antisana. |
 | Kondorivaellukseksi vaellusosuutta matkaesitteessä sanottiin. Paremmin asiaa tuntevat sanoivat taivaalla liihottelevan linnun olevan kondorikotka. Ainakin niin on mukava uskoa. Kondorit ovat uhanalaisia ja Ecuadorin alueella kondoriyksilöt lasketaan kymmenissä. Oliko niitä nyt 60-70 yksilöä, ellen vallan väärin muista. |
 | Kasvit täällä ylhäällä vuorilla olivat välillä todella vinkeitä... |
 | ...ja hätkähdyttäviäkin väriläikkiä. |
 | Sumu laskeutui vuorten ylle. Tässä Kristiina tarkenee vielä shortseissa, minä olin jo kaivanut lämmintä ylle aikoja sitten. |
 | Etenemme yhä sakenevassa sumussa, Santa Lucia-järvi vasemmalla. Aloin toivoa etten vain missään nimessä kadota näköyhteyttä edellä menevään. Polkua ei juuri ollut ja suunta häviää sakeassa sumussa monotonisessa maastossa hetkessä. |
 | Jotain mehiruusukkeen tapaisia. |
 | Leirimme Santa Lucia -järven läheisyydessä. Illansuussa muutamilla oli vielä energiaa (minulla ei) kiivetäkseen taustalla näkyvälle nyppylälle. |
 | Urheat kiipeilijä-Vesat. Oli kuulemma kiitettävän jyrkkää. Heikompaa olisi Harrin mukaan huipannut jos olisi kiipeämiseltä ehtinyt pelkäämään... |
 | Leiri noin 4200 metrissä ja Antisana (korkein huippu 5714 m) aamulla. |
 | Taas teemme lähtöä. Antisana jää taakse. |
 | Jälleen letkassa pistetään menemään. Lippu on edelleen korkealla. Taustalla olevat pilvet velloivat edestakaisin niin nopeasti että ne tuntuivat eläviltä. Korkeutta kolmannen vaelluspäivän ajan oli noin 4000+ metriä. |
 | Kolmantena vaelluspäivänä olin jo heti aamusta jättäytynyt suosiolla jälkijoukkoihin. Nimesimme rykelmämme uudelleen järkijoukoksi. Väsytti, välipala tökki ja etenemiseni oli takkuista. Syykin sitten selvisi aika pian... |
 | Reppuni on jo selästä siirtynyt hepan kannettavaksi. Alkavia vatsataudin oireita - tässä vaiheessa vielä tuumin jaksavani hyvin kunhan luovun repustani. |
 | Etenemiseni alkoi olla siinä määrin vaivalloista, että minut suunnilleen pakotettiin
"ambulanssikyytiin" eli hevosen selkään. Pistin hanttiin kun minä vähän pelkään hevosia,
mutta lopulta oli luovuttava ja asetuttava kyydittäväksi. Hyvin se meni, Raúlin taluttama hevonen ei pillastunutkaan :). Huomaa muuten Raúlin punaiset posket: korkealla Andeilla asuvilla alkuperäkansoilla posket ovat vähän punoittavat aina. Heidän ääreisverenkiertonsa on erittäin hyvä ja mm. heidän kätensä ovat kylmässäkin hämmästyttävän lämpimät! |
 | Viimeisen vaellusyön leiri. Minä vietin illan ja yön teltassa potemassa. Mahatauti nosti kuumeen, ja olin vain puoliksi tajuissani. Vatsavaivoilta välttyneet matkatoverit ja oppaamme Irma koettivat olla vatsatautisten avuksi. Sain Mialta Osmosalia (miten minä sen olinkin unohtanut mittavasta ensiapuapaketistani?), ja siitä oli suuri apu vaikka se pahaa olikin. *ptyi* Päätin aloittaa varmuuden varalta mukaan ottamani lyhyen antibioottikuurin. Moni muukin oli vatsataudissa mutta minulla se taisi olla ärhäköin. Illallispöydässä oli huomattavaa katoa. |
 | Viimeinen vaelluspäivä. Nyt sai jo kulkea tiellä ja eteneminen oli helpompaa koska pahin vatsatautini oli hellittänyt ja tulimme koko ajan alaspäin. |
 | Raúl varmuuden vuoksi tuli perässä parin ambulanssihevosen kanssa. Uusia raatoja ei kuitenkaan enää syntynyt. |
 | Andit ovat osaksi vanhasta sademetsänpohjasta rypyttyneet noustessaan. Tieleikkauksesta näkee hyvin ravinteisen, multavan kerroksen. |
 | Tässä syy heinikon kulotukseen: uusi kasvu on varsin vehreää. |
 | Mica-järvi häämöttää tien varressa. Tie ja osa vaellusmaastostammekin oli muuten yksityisessä omistuksessa, meille oli anottu lupa kulkea näillä yksityisillä mailla. |
 | Harva pitää kotijäätelöautojen pimputuksesta. No, täällä paikallinen jäätelöauto piti aivan uskomatonta metakkaa. Ääni oli niin kovalla että kaiuttimet särkivät kuulutuksen siriseväksi äänipuuroksi. Jäätelö teki kauppaansa kylän tenaville. Me emme ostaneet, pieni vatsatautiepidemiamme oli vielä liian hyvässä muistissa. |
 | Jalkapallo on Ecuadorissa tärkeää. Kaikki kynnelle kykenevät olivat illalla liimautuneita televisioiden ääreen tärkeän Ecuador-Bolivia matsin takia ja pikkupojilla näki Ecuadorin väreissä olevia paitoja päällä. Ecuador voitti pelin. |
 | Majapaikkana kolmen yön telttamajoituksen jälkeen La Cienegan kartanohotelli, jonka päärakennus oli vuodelta 1590. Ihan hulppea. Kelpuutimme. Erityisesti suihku oli mukava kolmen päivän vaelluksen jälkeen. |
 | Ei sisäpihassakaan suurempaa vikaa ollut. Illallisen jälkeen oli pieni hengenkohotustilaisuus, olihan seuraavana päivänä tarkoitus lähteä valloittamaan Cotopaxi, jota (kiistellysti kyllä) sanotaan maailman korkeimmaksi toimivaksi tulivuoreksi. |
 | Vuoristo-oppaamme Cotopaxin nousua varten ryhmäkuvassa. Yhtä opasta kohden oli laskettu kaksi turismoa, mutta koska moni ei lähtenyt huiputusyritykseen, jotkut saivat ihan oman oppaan. Myöhemmin mainittava Alfonso äärimmäisenä oikealla. (Aijjai miten komea ilmestys *huoh*) |
 | Tyypillinen ruokabaari. Olisi ollut kiva kokeilla, mutta kun ei ole tuota teräsvatsaa, mikä oli tullut taas tälläkin reissulla todistetuksi. |
 | Vuorenvalloitukseen! Cotopaxin kansallispuiston portilla. Vesa briiffaa. |
 | Kiipeilyvarusteiden sovitusta. Valjaat, jäähakku, otsalamppu ja ylävuoristoon tarkoitetut muovikengät jäärautoineen. Eivät muuten ole yhtä keveät kuin lenkkitossut. Hyvä kun jalkaansa jaksoi nostaa ne jalassa! |
 | Volcán Cotopaxi, 5897 m. |
 | Siltä kerrostumien perusteella vaikuttaa että tämä tulivuori on todella purkautunut, eikä siitä ole tuhansia vuosia... |
 | Autolla pääsi 4500 metriin. Tamineet parkkipaikalla rinkkaan ja tallustamaan majalle. |
 | Kulkueemme kohti vuoristomajaa. Kolmensadan vertikaalimetrin nousu parkkipaikalta majalle mutkittelevaa polkua rinkka selässä kesti uuvuttavan tunnin verran. Niin lähellä ja niin kaukana. Ja niin vähän happea. 5000 metrissä ilmanpaine on enää vain puolet siitä mitä meren pinnan tasalla. Ja sen todella huomaa! Askel - askel - lepo. Askel - askel - lepo. jne. |
 | Refugio José F. Ribas, 4800 m. Vähän triviaa vertailuluvuiksi: entinen Euroopan korkein vuori Mt. Blanc on 4807 m, nykyinen Euroopan korkein on Venäjän Kaukasuksella sijaitseva Elbrus, 5643 m. |
 | Pynttäytyneenä jäätikkökävelytreeneihin. |
 | Jäätikkökävelyharjoitusta. Itse muistan että jäseneni tuntuivat olevan lyijystä. Vointini heikkeni koko ajan ja tajusin että minuun oli iskenyt poskiontelontulehdus vaikka nauttimieni antibioottien piti olla erityisen päteviä moiseen vaivaan. Ohuessa ilmassa muutenkin harmillinen poskiontelontulehdus tuntuu vielä paria kertaluokkaa pahemmalta koska pää tuntuu melkein halkeavan paineen takia. |
 | Jäätikköharjoitusta. Oppaat kirmasivat lumessa ylös ja alas kuin vuorikauriit, ja minä taas juuri ja juuri jaksoin nostella jalkojani. Tässä vaiheessa alkoi olla selvää, etten yrittäisi huipulle nousua. Aivot tuntuivat jumittuneen, toimin kuin hidastetussa filmissä, poskia pakotti ja minulla oli lievää lämmönnousua. Oppaamme ratkaisi asian niin, että minä lähdin alas vuorelta toisen, illan aikana sydänvaivoja valitelleen matkalaisen kanssa. Hänet olisi ollut kuitenkin pakko viedä alemmas, joten minä menin siinä sivussa. Poskiontelontulehdus ei ole muuta kuin epämukava alempana, mutta korkealla ei kannata ottaa riskiä (ainakaan jos on oppaan ominaisuudessa vastuussa koko sakista) tulehduksen leviämisestä hengitysteihin. |
 | Söimme aikaisen illallisen ja asetuimme nukkumaan. Herätys oli 23:30, jonka jälkeen aamiainen ja huipulle yrittävät valmistautuivat kovaan koetukseensa. Pihalla oli enemmän vilskettä kuin päivällä konsanaan. Kun toiset lähtivät ylös, me kaksi lähdimme alas ja Quitoa kohti Alfonson kanssa. |
 | Ensimmäinen aamun valonkajastus. Nousu tapahtui siis kokonaan yöllä. Kuutamo valaisi niin hyvin, että mieleeni on lähtemättämästi jäänyt meitä alas passitettuja kyyditsevästä autosta avautunut näkymä vuorelle. Kuutamon himertävässä valossa Cotopaxin luminen irvistys näytti lumoavan pahaenteiseltä - ja samalla käsittämättömän kauniilta. Huipulle yrittävien kiipeilijöiden otsalamppujen valo tuikahteli siellä täällä. |
 | Aamu sarastaa Cotopaxin rinteellä. Kaikki huipulle kiipeämiskuvat ovat tietysti Harrin otoksia, minä itse olin jo Quitossa nukkumassa - elämäni taatusti jännittävimmän automatkan jälkeen. Kyllä meitä tuolla kuuluisalla panamerican highwaylla silloin hirvitti että tämä voikin olla lorumme loppu... Pilkkopimeää, tie vuorenseinämällä, reunamerkintöjen puuttuessa ei nähnyt missä tien reuna on joten oli ajettava keskellä, yli 3000 metrissä tie oli yöllä sumun ja viileyden takia jäinen, eikä kai kellään päiväntasaajalla nastarenkaita ole... välillä pimeydestä tuli niinikään keskellä tietä vastaan jenkkimallisia valtavia rekkoja kumeasti pimeydessä tuutaten. Ihmettelimme Alfonson ajotavan holtittomuutta ennen kuin tajusimme että tie todellakin on jäässä, ja että kaverihan ajaa olosuhteisiin nähden taitavasti. Alfonso sai meidät raihnaiset ehjänä alemmas ja turvallisesti Quitoon asti. Sydänkin lakkasi jo matkalla reistaamasta ja minunkin oloni koheni kun pää ei enää tuntunut olevan räjähtämispisteessä. Jutustimme Alfonson kanssa niitä näitä englanniksi ja hän myös kertoili uusimpia uutisia maailmalta. |
 | Matkalla huipulle. |
 | Jonkun toisen vuoren huippu pilkistää pilvien yläpuolelle. |
 | Harri Cotopaxin huipulla 5897 metriä merenpinnan yläpuolella! Mahtava suoritus! Urakkaan oli kulunut kuutisen tuntia raskasta nousua jyrkkää vuorta pitkin pimeässä ja vähähappisessa ilmassa. Mainittavia taukoja ei pidetty. Harrin lakoninen kuvaus noususta: "opas raahasi perässään kuin vanhaa koiraa". Alastuloon kului vain muutama tunti, mutta silloin rinteen jyrkkyys valkeni kaikessa pelottavuudessaan. Heikompaa olisi taas voinut huipata. |
 | Huipulle päässeiden joukko ryhmäpotretissa. |
 | Cotopaxin kraatteri. |
 | Vielä vilkaisu vuorelle ennen lähtöä Quitoon. |
 | Kotimatka odottaa. Laskevat koneet jymisivät hotellin yli. Voi kunpa lähtö ei olisi ihan vielä.
Niin että harmittiko kun en päässyt Cotopaxin huipulle? Vähän tietysti, mutta voi toisaalta olla ylpeä siitä että tuli tehtyä oikea ratkaisu oppaan kanssa ja lähdettyä alas kun vointi oli huono. Sitäpaitsi nythän on hyvä syy matkustaa joskus Ecuadoriin uudelleen! |
 | Paluulennollakin tehtiin välilasku Curaçaossa. Noin 35°C tuntui aivan liian kuumalta puolitoista viikkoa
Andien vuoristossa oleskelleelle. Lentokenttämyymälässä olisi ollut kaupan vaikka minkä värisiä curacao-liköörejä, mutta
minulla oli jo pullollinen Espíritu del Ecuador -likööriä, jossa maistuvat ties mitkä oudot trooppiset hedelmät. Viimeisenä vaan ei vähäisimpänä: kiitokset ovat paikallaan tämän matkan ajan lemmikkiäni hoitaneelle Jukka Kotolalle. |